Minä vieraskynänä: Kysymysten syvemmästä tehtävästä ja ei-tietämisen voimasta

Tämä blogi on julkaistu 2.6.2014 Business Coaching Instituutin sivuilla.

**

Eräs coachin – ja toki myös johtajan – tärkeimmistä taidoista on kyky muuttua ja uudistua. On tärkeää olla valmis oppimaan uutta ja kehittämään omaa työskentelyään. Viimeaikaisista koulutuksistani haluaisin nostaa esiin kaksi, jotka ovat tarjonneet itselleni erittäin merkittäviä oppimiskokemuksia. Uskon, että nämä kokemukset ovat vaikuttaneet ratkaisevasti myös siihen, miten tänä päivänä työskentelen coachina ja coaching-taitojen valmentajana.

Kysymyksen syvempi tehtävä

Toinen näistä koulutuksista oli Dianne ja Alan Collinsin Quantum Think –coaching-ohjelma, johon sain osallistua osana Global Leadership Foundationin Fellows-toimintaa. Ohjelmassa keskeiseksi nousi kysymys: Mitä todella haluat? What do you really want? Vaikka olin jo useiden vuosien ajan asettanut itselleni hyvin muotoiltuja tavoitteita, tämä kysymys saapui opettamaan minulle jotain tärkeää. Ei, kyse ei ole siitä, että pitäisin juuri tätä kysymystä sinänsä jotenkin erinomaisena. Oivallukseni tässä liittyy siihen, mihin tuo yhden todella-sanan lisäys johti. Se muutti minun kohdallani kysymyksen luonteen täysin, sillä huomasin, etten osannut vastata siihen. Sain pian havaita, minkälaisen prosessin tämä minussa käynnisti. Ensin tuskaisan pyrkimyksen vastata, ja turhautumisen siihen, etten tiennyt. Etten vain saanut asiaa valmiiksi. Ettei vastausta ollut.

Sitten viikkojen kuluttua huomasin, että aloin oudolla tavalla nauttia prosessista. Yhtäkkiä aloin ymmärtää, että kysymys, johon en kyennyt vastaamaan, teki silti – ja ehkä juuri siksi – työtään minussa. Prosessia ei voinut nopeuttaa, eikä ollut syytäkään.

Ei-tietämisen voiman uusi avautuminen

Toinen merkittävä koulutus oli Tapio Aaltosen Suomeen tuoma koulutus Transformative Coaching, jossa kouluttajana toimi Richard A. Bowell (Kirjailija ja Suomessakin vaikuttavan Human Change -liikkeen perustaja). Tämä viikko Syroksen saarella, myös keväällä 2013, tuli juuri oikeaan kohtaan opettamaan minulle vielä paljon lisää ei-tietämisestä.
Aloin ymmärtää, miten voimme todella edistää ajatteluamme vain suostumalla pysyttelemään tässä vähemmän houkuttelevassa ei-tietämisen tilassa.

Tämän koulutuksen aikana joukko kokeneita coacheja ja valmentajia lähti polulle, jossa kysyimme itseltämme ja toisiltamme kysymyksiä. Ja se kaikkein merkittävin osa harjoitusta oli kysyminen pyrkimättä vastaamaan. Olennaista oli suostua olemaan ilman asiantuntijuutta, ilman valmista tietämistä. Saimme kokea koskettavan prosessin, kun lähdimme aidon uteliaina, todellisella aloittelijan mielellä, tutkailemaan coachingin maailmaa. Paradoksaalisesti saimme myös oppia, että juuri tämänkaltainen prosessi tuotti paljon uutta ajattelua, joka merkittävästi vaikutti meihin ryhmänä ja yksilöinä. Saimme itse kukin varmasti myös vastauksia, vaikkakaan emme perinteisellä tavalla.

Richardin luoma muutoksen malli kannustaa meitä etsimään merkityksellisyyttä. Itseäni puhutteli hänen tapansa kannustaa meitä etsimään syvää tietämistä itsestämme. Ei lukemalla lisää, tai kuuntelemalla asiantuntijoita, vaan esittämällä itsellemme kysymyksiä.

Coachin vaaran paikat

Jokainen, jolla on omakohtaisia coaching-kokemuksia, on tietoinen kysymysten merkityksestä coaching-prosessissa. Coaching-koulutuksissa keskeisinä käsitteinä ovat tyhjä pää, ei tietämisen tila. Lähestymme coachattavaa avoimin mielin ja kysymysten esittäminen on se, mitä coachingista yleensä ensimmäiseksi tiedetään (”Coachit on niitä, jotka kysyy.”).

Näissä keskeisissä coaching-opeissa piilee vaaran paikka. Niin omaa toimintaani reflektoiden eli kantapääni kautta kuin coachien kouluttajana olen havainnut sen, miten coach saattaa viehättyä omista kysymisen taidoistaan. Ja mikä vielä vaarallisempaa, coach saattaa koukuttua siihen mielihyvään, kun pystyy saamaan asiakkaassaan aikaan nopeita, hänelle mielihyvähormoneja tuottavia, oivalluksia. On ilo saattaa innostunut asiakas katsastamaan vaihtoehtoja ja tekemään toimintasuunnitelmaa.

Eikö coaching sitten ole juuri tätä? Joskus on, joskus ei. On tärkeää tunnistaa mahdollisena kompastuskivenä se, että joskus saatamme asiakkaitamme liian nopeasti kohti pinnallista muutosta – suunnitelmia, joihin hän ei tule lopulta sitoutumaan. Jätämme käyttämättä mahdollisuuden saattaa prosessi astetta syvemmälle, todellisen transformaation äärelle. Coacheja kouluttaneena voin sanoa, että tyypillisin haaste ainakin alkutaipaleella, on rynnistää vauhdilla eteenpäin jo lähtien siitä, että tavoite ei ehkä ollutkaan riittävän kirkastettu. Oleellista on siis tunnistaa, onko coachattavan todellinen tahto ja tarpeet.

Olen saanut käydä kollegani Matti Salon kanssa tästä mielenkiintoisia keskusteluja. Siitä miten joskus coaching-prosesseissa molemmilla osapuolilla voi joskus olla houkutusta väärinymmärrettyyn ratkaisukeskeisyyteen. Kun toisen tai molempien osapuolten kärsimättömyys ja vahvat oletukset johtavat liian nopeasti kiinni naulattavaan kohteeseen, Ilmenee jotain, mitä Matti osuvasti kutsuu ”löysäksi ratkaisukeskeisyydeksi”. Vauhtia riittää, mutta suunta ei välttämättä ole se oikea.

Toinen coachingia opiskelleen kompastuskivi saattaa olla se, että prosessia ei nähdäkään enää dialogina ja yhteisen ihmettelyn tilana, vaan että coach alitajuisesti kertoo itselleen, että hän on prosessissa se, jolla ovat ne ”oikeat” kysymykset. Tämä saattaa johtaa siihen, että ohitetaan se osa coaching-prosessia, joka saattaisi olla se kaikkein merkityksellisin: Coachattavan itse itselleen esittämät kysymykset. Niin ammatti- coachien kuin valmentavien johtajien on tärkeää säätää korvansa erityisen herkäksi sille kohdalle, jossa valmennettava alkaa olla utelias oman toimintansa ja ajattelunsa suhteen.

Coachin uudet taidot

Näiden omakohtaisten syvästi oivalluttavien kokemusten johdosta oma coaching-työskentelyni on muuttunut. Olen tietoisesti pyrkinyt siihen, että osa coaching-työskentelyä ovat kysymykset, joihin ei pyritä liian pikaisesti vastaamaan. Kannustan asiakkaitani viipyilemään kysymysten äärellä, ja ennen kaikkea kannustan heitä kysymään itseltään kysymyksiä.
On tärkeää luottaa viiveeseen, ja siihen, että ne olennaiset vastaukset nousevat kyllä.

Tämänkaltainen ei-tietämisen tilaan johdattaminen ja pysyminen siinä riittävän pitkään vaatii coachilta vahvaa läsnäoloa. Itsetarkastelun äärelle pysähtyminen voi asiakkaasta tuntua epämiellyttävältä, ja jopa jossain määrin uhkaavalta. Omalla juurevalla läsnäolollamme ja sekä monitahoisen luottamuksen kantamina prosessin molemmat osapuolet voivat päästä siihen taianomaiseen coaching-tilaan, jossa on mahdollista avautua vielä syvällisellemmälle prosessille.

Mitä seuraavaksi

Mitä tulee kysymyksiin, joita itselleni esitän, en vieläkään ole täysin vastannut Siihen Suureen. Ja silti juuri tämä kysymys (Mitä minä todella haluan?) on jo johtanut mittaviin muutoksiin, niin ammatillisesti kuin yksityiselämässäni.

Tällä kirjoituksella olen halunnut kutsua sinut tarkastelemaan kanssani syvemmin kahta ammatticoachin ydintaitoa: vahvoja kysymyksiä ja tietoisuuden herättämistä.

Toivoisin voivani herättää sinussa uteliaisuutta kuulla ne syvät kysymykset, jotka sisältäsi kumpuavat ja haastaa sinut kysymään itseltäsi juuri niitä, joihin ei ole helppoa vastausta. Toivon voivani pieneltä osaltani oivani havahduttaa sinut kuulemaan herkemmin kuin koskaan sen, mitä asiakkaasi itseltään kysyy. Haluan kannustaa sinua näkemään ei-tietämisen tilan olevan ehdoton edellytys uudelle tietoisuudelle. Haluan rohkaista sinua sekä suhteessa omaan itseesi että asiakastyössäsi olemaan aina vain uskaliaammin ja pitempään ei-tietämisen tilassa.

Posted in Yleinen.